Karjalan kieltä elvyttämässä

Suomessa vietetään 27. marraskuuta epävirallista karjalan kielen päivää. Juhlapäivä juontaa juurensa 27. marraskuuta vuonna 2009 tehtyyn asetusmuutokseen, jossa Suomi lisäsi karjalan Euroopan alueellisten tai vähemmistökielten peruskirjan piiriin. Samalla karjalan kieli ja sen puhujat saivat ensimmäisen, virallisen tunnustuksen. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että karjalalla olisi Suomessa samanlainen virallisen vähemmistökielen asema kuin vaikkapa saamen kielillä.

Vaikka karjala tunnustettiin Euroopassa puhutuksi vähemmistökieleksi vasta kymmenisen vuotta sitten, sen historia ulottuu vuosisatojen taakse. Itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva karjala on suomen lähin sukukieli, ja sitä on puhuttu maamme alueella yhtä pitkään kuin suomea.

– Suomen itämurteilla ja karjalan kielellä on paljon yhteistä, koska molemmat periytyvät samasta kantakielimuodosta, muinaiskarjalasta, jota puhuttiin Itä-Suomen alueella 1600-luvulle asti, Itä-Suomen yliopiston suomen kielen professori Marjatta Palander taustoittaa.

– Koska karjala ja suomen itämurteet muistuttavat läheisesti toisiaan, karjalaa on pidetty suomen murteena. Tämä tutkijoidenkin vielä 1900-luvun puolella hyväksymä ajatus vaikuttaa edelleen suomalaisten käsityksissä, tähdentävät Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjaansa valmisteleva nuorempi tutkija Susanna Tavi sekä tutkijatohtori Milla Uusitupa.

Karjalan kielen tutkimus ja opetus on keskitetty Suomessa Itä-Suomen yliopistoon, jossa on juuri päättynyt Palanderin johtama tutkimushanke Muutto ja kielellinen eriytyminen: karjala Tverissä ja Suomessa eli KATVE-hanke. Vuonna 2018 käynnistyneen, Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen tavoitteena on ollut paitsi tutkia karjalan kielessä tapahtuneita muutoksia ja niiden syitä, myös parantaa pienen vähemmistökielen asemaa.

Uhanalaiseksi luettu kieli kahden valtion alueella

Karjala on uhanalaiseksi luettu kieli, jolla on Suomessa noin 11 000 puhujaa. Kun mukaan lasketaan myös kieltä ymmärtävät, luku kasvaa arviointitavasta riippuen kaksin- tai kolminkertaiseksi. Väestörekisterissä karjalan on ilmoittanut äidinkielekseen Suomessa noin 200 henkilöä. Suomen lisäksi karjalaa puhutaan Venäjällä, missä karjalankielisiä on viimeisimmän, vuonna 2010 tehdyn väestönlaskennan mukaan noin 26 000.

Tilastot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta. Niiden ulkopuolelle jäävät esimerkiksi ne suomalaiset ja venäläiset, jotka eivät ole tietoisia karjalaisesta taustastaan. Myös karjalan kielen tilastoiminen äidinkielenä on haastavaa, sillä kieli lisättiin Suomen väestörekisteriin vasta muutamia vuosia sitten.

– Kieli ei aina siirry ihmiseltä toiselle, joten sellaisia suomalaisia, joilla on karjalaiset sukujuuret esimerkiksi yhden isovanhemman kautta, on paljon enemmän kuin karjalan kielen tilastot näyttävät.

Venäjällä karjalaa puhuvien tarkan määrän selville saamista vaikeuttavat varsinkin väestönlaskentaan liittyvät ongelmat, kertoo Itä-Suomen yliopistossa suomen kielen professorina työskentelevä Helka Riionheimo.

Se, minkä tilastot kuitenkin yksiselitteisesti osoittavat, on karjalan kieltä puhuvien henkilöiden määrän nopea väheneminen. Karjalankielisten keski-ikä on korkea, mikä on osoitus kielen uhanalaisuudesta. Elvytystyötä siis tarvitaan. Suurin syy karjalan kielen nykytilanteeseen löytyy kielipoliittisista valinnoista, jotka ovat jättäneet karjalan kahden valtion väliin. Karjalankielisen yhteisön asemaa kuvaa siihen jatkuvasti kohdistuva paine valtakieleen ja -kulttuuriin sulautumisesta. Vaikka karjalankieliset ovat Suomessa saamea ja romanikieltä puhuvien lisäksi suurin kotoperäinen vähemmistökieliryhmä, karjalaa ei ole kirjattu Suomen perustuslakiin.

Tilaisuudet karjalan kielen käyttämiseen ovat harvassa, mikä vaikeuttaa kielen siirtymistä seuraaville sukupolville. Ensisijainen paikka kielen luonnolliseen omaksumiseen on kotona. Virallinen asema tukisi kieltä ja antaisi mahdollisuuden opiskella karjalaa koulussa.

– Kun Suomeen syntyy lapsi, ympäröivä maailma kasvattaa hänet suomenkieliseksi. Neuvolat, päiväkodit, koulut ja harrastukset toimivat kaikki suomeksi, minkä vuoksi perheiden on raivattava itse tilaa karjalan kielelle. Kielen opettaminen taas vaatii yleensä hyvin edistynyttä ammatillista osaamista, aihetta pro gradu -tutkielmassaan tarkastellut Tuomo Kondie kuvailee.

Linkki kieliyhteisön ja uuden tutkimuksen välillä

Karjalankielisen yhteisön kutistumisesta huolimatta toivoa kielen elvyttämiseksi on vielä jäljellä.

– On hyvä huomioida, että kieliyhteisön pienenemisessä ei ole kyse luonnonvoimista vaan kehityksestä, jonka suunta on mahdollista kääntää, Kondie muistuttaa.

Suunnan kääntämisessä Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen ja kulttuurin oppiaineella on tärkeä rooli. Yliopistolle vuonna 2009 osoitettu karjalan kielen professuuri on tuonut kielen tutkimus- ja elvytystyöhön siitä aiemmin puuttunutta jatkuvuutta.

– Mitä enemmän monelle tuntemattomasta karjalan kielestä saadaan tutkimustietoa, sitä paremmat mahdollisuudet on kirjakielen vakiinnuttamisella ja sanaston luomisella, Palander painottaa.

Yliopistolla on keskeinen tehtävä toimia linkkinä kieliyhteisön ja tutkijoiden välillä. Itä-Suomen yliopiston suhteet karjalaiseen kieliyhteisöön ovat tiiviit, ja monet opiskelijat ja tutkijat ovat itsekin karjalaisia.

– Kymmenisen vuotta karjalan kielen opetusta on tarjonnut uudemman sukupolven karjalaisille mahdollisuuden saada kosketusta omaan kieleen ja kulttuuriin akateemisen koulutuksen kautta. Uusilla karjalankielisillä asiantuntijasukupolvilla on valtavan suuri merkitys kieliyhteisön elinvoimaisuudelle ja kieleen liittyvien virhekäsityksien oikomisessa, Kondie sanoo.

---

Murteet tarkastelun kohteina

Suomen kotoperäisiin kieliin kuuluva karjala jakautuu muiden kielten tavoin lukuisiin eri murteisiin. Päämurteita on nykyisen jaottelun mukaan kaksi – varsinaiskarjala ja livvinkarjala. Itä-Suomen yliopiston toteuttamassa, Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Muutto ja kielellinen eriytyminen: karjala Tverissä ja Suomessa eli KATVE-hankkeessa tarkastelun kohteina ovat kaksi varsinaiskarjalan etelämurteen muotoa, Sisä-Venäjällä puhuttava tverinkarjala ja Suomessa puhuttavat Raja-Karjalan murteet.

Tverinkarjalalla ja Raja-Karjalan murteilla on yhteiset juuret, mutta kielimuodot ajautuivat eri suuntiin Raja-Karjalan jouduttua Ruotsin vallan alle vuonna 1617. Tällöin merkittävä osa karjalankielisestä, pääosin ortodoksikirkkoon kuuluvasta väestöstä pakeni muun muassa pakkoluterilaistamisen pelossa Venäjälle. Muuttoliikkeen seurauksena Sisä-Venäjälle, Tverin alueelle syntyi vahvoja karjalankielisiä yhteisöjä. Raja-Karjalan alue sai puolestaan uusia asukkaita etelästä ja lännestä. Samalla Tverissä puhuttu karjala alkoi saada entistä enemmän vaikutteita venäjästä, rajakarjalaismurteet taas suomesta.

KATVE-hankkeessa etsittiin vastauksia siihen, miten tverinkarjala ja rajakarjalaismurteet ovat muuttuneet päädyttyään kontaktiin venäjän ja suomen kanssa. Professoreista, tutkijatohtoreista, nuoremmasta tutkijasta ja tutkimusapulaisesta koostuva tutkimusryhmä on kerännyt aineistoaan muun muassa Tverin alueelle vuosina 2018 ja 2019 tekemillään kenttäretkillä. Suomessa puhuttujen Raja-Karjalan murteiden osalta vertailuaineistona on käytetty aiemmassa tutkimushankkeessa koottua Raja-Karjalan korpusta, joka sisältää litteroituja äänitteitä pääosin 1960- ja 1970-luvuilla Suomessa puhutusta karjalasta.

Kaksikielisyys tulee tutkimuksessa ilmi murteita muuttavana tekijänä: erityisesti tverinkarjalaiset ovat olleet jo vuosikymmeniä kaksikielisiä ja käyttäneet näitä kaksikielisiä resursseja tietyissä yhteyksissä.

– Esimerkiksi venäjä ilmenee karjalankielisessä keskustelussa numeraaleissa ja partikkeleissa, kertoo Susanna Tavi. Myös murteiden eriytymisen tunnistamista testattiin hankkeessa. Palanderin ja Riionheimon mukaan tverinkarjalaiset pystyivät vaivatta ymmärtämään 60 vuotta sitten tallennettua alueensa murretta, mut-ta havaitsivat useita ääntämys- ja sa-nastoeroja rajakarjalaisnäytteestä.

Hankkeen jäseniin kuuluvat professori Marjatta Palander, hankkeen johtaja; professori Helka Riionheimo, senioritutkija; FT Milla Uusitupa, tutkijatohtori; FT Maria Kok, tutkijatohtori; FM Susanna Tavi, nuorempi tutkija; FM Tuomo Kondie, tutkimusapulainen ja väitöstutkija Mainzin yliopistossa.