Meeri Koutaniemi
Mistä elää kulttuurin maaperä?
KÄVELIMME kuvittaja Lasse Rantasen kanssa syyskuussa Pyhätunturin lohkareisilla rinteillä ja puhuimme sanataidefestivaali Pyhä Sanan tulevaisuudesta. Rantanen kertoi, että tapahtuman tulevaisuus on vaakalaudalla, koska festivaalin mahdollistanut apuraha on lopetettu. Kyseessä on tuki, jolla Suomessa rahoitetaan syrjäisten ja pohjoisten alueiden kulttuuritoimintaa. Kyseiset leikkaukset antavat taiteen- ja kulttuurintekijöille signaalin, jonka mukaan näillä alueilla tuotettavalla taiteella ja kulttuurilla ei nähdä yhteiskunnallista arvoa.
KULTTUURIIN KOHDISTETUT LEIKKAUKSET eivät osu vain kulttuurialan tekijöihin. Ne kohdistuvat koko yhteiskuntaan. Jos yhteiskunnan maaperää – kuten koulutusta tai kulttuuria – väheksytään, ei sen kantti kestä. Se köyhtyy, kuivuu ja jättää jälkeensä pystyyn unohdetun kysymysmerkin. Ketkä päättivät tulevien tekijöiden ja sukupolvien puolesta?
SE, ETTÄ TAITEELLE on vaikea määritellä arvoa, ei tarkoita, etteikö sillä olisi arvoa, päinvastoin. Taide on lähes ainoa inhimillisen tekemisen muoto, joka on vielä, ainakin osittain, vapaa siitä, tarvitseeko ihmisarvoa ja työn arvoa määrittää rahassa. Siksi taiteen tekemisen vapaus, vapaus markkinatalouden logiikasta ja tuotettujen sisältöjen näyttökerroista, on meille kaikille mittaamattoman arvokasta
Ilman kulttuurintekijöitä meillä ei ole niitä kulmakiviä, joihin niin henkinen, mielenterveydellinen ja älyllinen hyvinvointimme nojaa.
KOLME VIIMEISTÄ VUOTTA pandemian alla osoitti kaikille meille kantapään kautta kulttuurin merkityksen ihmisyydellemme. Ilman kulttuurintekijöitä meillä ei ole niitä kulmakiviä, joihin niin henkinen, mielenterveydellinen ja älyllinen hyvinvointimme nojaa. Otammeko kulttuurin tämänhetkisessä Suomessa niin suurena itsestäänselvyytenä, että unohdamme sen elävän sille annetusta ravinnosta – resursseista?
VIIME AIKOINA leikkaukset ovat kohdistuneet lähinnä heihin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä. Opiskelijoiden ajatellaan opiskelevan tyytyväisinä ilman tukiakin ja taiteilijoiden jatkavan työtään kutsumuksen nimissä. Eihän satojen miljoonien evääminen tunnu kenenkään toimintakyvyssä, vaan leikkaa juuri sopivasti ihmisen psyykeestä. Sen verran, ettei raajoja katkota, mutta luodaan ilmapiiri, missä tulevat opiskelijat ja kulttuurintekijät joutuvat punnitsemaan ammatinhaaveitaan tai kykyään toimia omalla alallaan.
KULTTUURIKENTTÄ ON yhtä moniulotteinen kuin kasvikunnan biodiversiteetti. Tällä hetkellä tapahtuvan kulttuurin ja sivistyksen välinpitämättömän sivuuttamisen vastaliikkeenä ei ole lamaantuminen. Sen vastavoimana on havahtuminen siihen, että kulttuuri ei ole sen tekijöiden summa, vaan sen ympäristön reagointikyky. Millaisella maaperällä me haluamme tulevaisuudessa seisoa?
Kirjoittaja on valokuvaaja ja toimittaja.
