Impro on kuin inkivääriä sushin välissä

Kuin avaisi ikkunan ja saisi raitista ilmaa. Tai kuin nappasi suuhunsa palan inkivääriä sushipalojen välissä paletin puhdistamiseksi. Näin kuvailee improvisaatioteatteri näyttelijä Miiko Toiviainen, joka on esiintynyt improvisaatioteatteri Stella Polariksen riveissä vuodesta 2018 asti. Hänelle impro on aina ollut henkireikä.

– Improvisaatio on yksi iso ihme. Se on leikkiä, jolle täytyy antautua ja joka perustuu mielikuvitukseen. Kukaan ei tiedä, miten esitys päättyy, joten jokainen kerta on yhtä yllättävä. Miten sellaiseen voisi koskaan kyllästyä? Itse koen tarvitsevani improa, jotta muistan taas, miksi ylipäätään teen teatteria. 

Stella Polariksen työryhmä koostuu freelancereista – näyttelijöistä, muusikoista ja valosuunnittelijoista –,  jotka tekevät työkseen muun muassa elokuvaa, teatteria ja TV-sarjoja. Kaksi kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin omien alojensa ammattilaiset raivaavat kalentereihinsa kuitenkin tilaa myös Stella Polariksen esityskausia varten. Mikä motivoi improvisaatioteatterin äärelle, näyttelijä Jussi Vatanen?

– Stella on ollut minulle tärkeä yhteisö jo lähes 10 vuoden ajan. Impro itsessään on tärkeä osa työtäni näyttelijänä, ja se on myös matalan kynnyksen taidemuoto: sitä voi toteuttaa lähes missä tahansa, ja siitä voi nauttia ilman suuria paineita tai odotuksia. 

Läsnäolon taidetta

Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa, milloin tahansa. Tämä pätee usein paitsi elämässä, myös improvisaatioteatterissa. Kun mitään ei ole ennalta suunniteltu ja käsikirjoitus loistaa poissaolollaan, voivat sekä yleisö että näyttelijät valmistautua vain yllättymään. Improvisaatioteatteri Stella Polariksen esityskausi starttaa 14. lokakuuta ja tarjoilee juonenkäänteitä, joita ei kukaan voi ennalta ennustaa. 

– Yhdessä kanssanäyttelijöiden ja yleisön kanssa luomme uusia, ihmeellisiä maailmoja ihan tyhjästä – voimme yllättyä, kauhistua, itkeä ja nauraa. Tärkeintä on avoimuus ja ihmisten välinen yhteys. Improssa on jotain sellaista, mikä ei toteudu missään toisessa teatterin lajissa, Toiviainen määrittelee.

Yksi improvisaation lainalaisuus on se, että tilanteisiin on mahdotonta valmistautua etukäteen. Yllätysten äärellä näyttelijältä vaaditaan vahvaa läsnäoloa, kykyä heittäytyä ja herkkyyttä vastanäyttelijän reaktioille. Vatanen haluaa ajatella, että jotain herkkyydestä ja läsnäolosta siirtyy väkisinkin myös omaan elämään. 

– Minulle impro on näyttelemisen laji, jonka yritän pitää mielessä kaikessa työskentelyssäni: mitä tahansa näyttelenkin, on pidettävä aistit auki ja oltava valmis vaikuttumaan vastanäyttelijän tekemisistä. Kyse on kontaktista, läsnäolosta ja kuuntelemisen taidosta. 

Hetken taide-elämys

Vuonna 1990 perustettu Stella Polaris palaa tänä syksynä juurilleen, eli improvisoidun näytelmän pariin. Mitään ei ole ennalta sovittu, eikä esityksen tyylilajeja ole rajoitettu. Esiintyjillä on apuna vain toisensa ja yleisön ehdotukset. Niillä eväin he nousevat lavalle ja antavat palaa.

– Tämä on minun aikanani ensimmäinen kerta, kun keskitymme vapaaseen improon. Aiemmin olen ollut tekemässä eri genrejä, kuten improvisoitua musikaalia, romanttista komediaa ja Helsinki-noiria. Nyt edessä on vapaapudotus; vapaa impron maailma, jossa voi näkyä vaikutteita kaikista genreistä, Toiviainen sanoo.

Jokainen esitys on myös omanlaisensa muistutus siitä, mihin ihmiset pystyvät yhdessä, kun aistit ja mielikuvitus ovat auki – kuten nyt vaikkapa synnyttämään koko illan näytelmän tyhjästä. Yleisö ja näyttelijät ovat yhtä tietämättöminä tuntemattoman edessä. Voisiko matalampaa kynnystä uudenlaiselle taide-elämykselle olla?

– Jos ihmisellä ei ole teatterissa käymisen perinnettä, voi tuntua haastavalta lähteä katsomaan esimerkiksi jotain kirjallisuuden historian klassikkoa. Improvisaatiossa tällaista taakkaa ei ole. Asiat tapahtuvat siinä hetkessä, ja esitys on olemassa vain kerran. Impro on hetken taidetta, Vatanen summaa.