Aito, väärennös vai siltä väliltä?

Käsi ylös, jos olet nähnyt suomalaisessa kodissa jonkin version teoksesta Taistelevat metsot. Ferdinand von Wrightin öljyvärimaalaus vuodelta 1886 on Salon taidemuseo Veturitallin johtaja Susanna Luojuksen arvion mukaan ”Suomen jäljennetyin maalaus”.

– Pyysimme salolaisissa paikallismedioissa ihmisiä lähettämään meille valokuvia heidän omista Taistelevat metsot -versioistaan. Kuvia tuli yli viisikymmentä tämän pienen kaupungin alueelta. Niiden joukossa oli lasten tekemiä maalauksia, kanavatöitä, jopa piparkakusta tehty versio. Ja yksi, joka oli avioeron tullen pantu keskeltä kahtia, Luojus kertoo.

Metsokooste on nyt mukana Veturitallin Aito vai ei -kesänäyttelyssä. Näyttely pohtii taiteen aitouden käsitettä, lainaamisen, jäljentämisen ja kopioimisen rajoja.

Taustalla on ajatus siitä, että taide liittyy aina jollain tavalla taiteen traditioon. Joskus teos kommentoi suoraan toista teosta lainaamalla, joskus viitteet ovat tyylillisiä vaikutteita.

Näyttelyn vanhimmat teokset ovat Suomen Taideyhdistyksen kokoelmiin teetettyjä kopioita. Nuoret taiteilijat saivat lähtiessään opintomatkalle Keski-Eurooppaan tehtäväkseen kopioida tunnettuja taideteoksia. 1890-luvulta alkaen kopioiden teettäminen oli systemaattista, ja työhön valjastettiin maan parhaita taiteilijoita.

– Suomen Taideyhdistyksellä ei ollut varaa ostaa kansalliseen taidekokoelmaan aitoja teoksia, joten niitä hankittiin kopioimalla. Kopioita käytettiin opetusmateriaaleina yhdistyksen piirustuskouluissa.

Taidemuseo Veturitallin näyttelyssä on esillä muun muassa Helene Schjerfbeckin ja Magnus Enckellin tekemät kopioteokset, jotka nykynäkökulmasta katsoen siis ovat samaan aikaan sekä aidot Schjerfbeck ja Enckell että taidokkaita kopioita alkuperäisteoksesta.

VÄÄRENNÖSTEN kauppa linkittyy usein rahanpesuun ja rikollisuuteen.

Missä vaiheessa jäljennös muuttuu väärennökseksi?

Väärennökset, joita on tehty taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi, ovat Aito vai ei –näyttelyn raflaavin osa. Sitä varten on saatu Poliisimuseosta lainaan rikostutkintojen yhteydessä valtiolle takavarikoituja taideväärennöksiä ja niiden alkuperäisiä esikuvia julkisista ja yksityisistä kokoelmista.

Väärennöksen ja jäljennöksen raja kulkee taloudellisessa hyödyssä: kun kopioita myydään väittäen aidoiksi, toiminta muuttuu rikolliseksi. Kopiointiin omaan käyttöönkin liittyy rajoituksia, ja kopio on aina merkittävä kopioksi.

– Taideväärennösten kauppa liittyy usein rahanpesuun ja linkittyy kansainväliseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen, Luojus huomauttaa.

Rinnakkain aitoa teosta ja siitä tehtyä väärennöstä tarkastellessa huomaa eroja: väärentäjä ei ole esimerkiksi tavoittanut alkuperäisteoksen ideaa. 

Näyttelyn ikonikokoelma kertoo siitä, miten teoksen käyttötarkoitus vaikuttaa tulkintaan sen aitoudesta. Ikonin tehtävä on toimia rukouksen välikappaleena, ja tässä kontekstissa vanhoja ikoneita voi jäljentää ja muuttaa. Kun ikoni irrotetaan uskonnollisesta yhteydestään ja teos muuttuu kaupankäynnin välineeksi, ikonin muuttaminen muuttuu rikolliseksi.

Monikirjoinen alue aidon ja väärennetyn taideteoksen välillä pitää sisällään erilaiset lainaukset, parafraasit ja jäljennökset. Aito vai ei? -näyttelyssä on esimerkiksi teoksia, joissa nykytaiteilijat tulkitsevat Kalevala-aiheisia klassikkomaalauksia. Tällaisissa parafraaseissa kaikkien hyvin tunnistama alkuperäisteos saa uusia merkityksiä, jotka liittävät sen nykykulttuuriin.

Postmodernistisessa taiteessa lainaaminen ja uudelleenmuokkaaminen on usein poliittinen viesti. Esimerkiksi Harro Koskisen Sikamessias ja Jani Leinosen kulutuskriittiset teokset ovat osa tätä traditiota.

Luojuksen oma suosikkiteos on jäljennös. 1800-luvulla vaikuttanut taidemaalari Gunnar Berndtson on tehnyt kaksi identtistä kappaletta Peilin ääressä -teoksestaan, mikä kiehtoo taidehistorioitsijan mieltä.

– Hän on siis itse jäljentänyt itseään, mutta miksi? Teokset ovat muuten samanlaiset keskenään, mutta toisessa on leveämpi kehys, jossa on pieni kukkakoriste. Voi olla, että nämä kaksi teosta eivät koskaan ole olleet yhtä aikaa esillä.